armo

mä oon päästä ihan pyörällä
maailma ei kaapannutkaan
mua halaukseensa mut
vähän se silittää mun päätä
koska mä jopa nautin tästä
kun tuntematon siintää edessä
ja oon omilla armoillani

kärsimysten tie

mun korvissa kaikuu
kuutta eri kieltä ja
mä se vaan kirjoitan
runoja joissa joku
kärsii

myrsky

voi pieni
olisitpa vapaa
myrskyistä

miten hoidetaan pelkoa?

miten sä hoidat pelkoa

kastat ensin varpaan
sitten polvet ja lantion
ja pikkuhiljaa sä 
kävelet kohti syvempää

miten mä hoidan pelkoa

hyppään kymmenestä
metristä hirveästä
uppoan syvyyksiin
kunnes plop

mä nousen pintaan

voitto

ja mä nousen

ylös elämään

shh...

sumu piirtää selkääni
lakaistut varjosi
kyynel vierii poskelleni

shh hiljaa

pimeä

ja mä uppoan
pimeään

se oikea 2

kun mä valvon tässä
aamuhämärässä
ja itken kun se oikea
ei minua halua

ahdistaa

mä tunnen kun joku puristaa nyrkkiään

jossa mun sydän ja sielu lepää

se mua ahdistaa

se oikea

mul on niin hyvä olla
kun mä tiedän
et mulle on olemassa
se oikea

pidätetään hengitystä

sä seisot valon tiellä
peität auringon
enkä uskalla edes
hengittää

kylmää

taas mä tulin tulokseen
et olin kaikkeen syyllinen
ei oo mulla mitään arvoo
etenkään omissa silmissäin
voisinko vain sammuttaa sen
liekin, joka jo nyt hiipuu
enkä mä enää edes tunnista
kuka oon ja mitä teen

tiedän, joskus sä toivot
et oltais vieraita toisillemme
ettei sun tarvitsisi tietää
mun kipuja

ota mun sielu koska mä en
en enää tiedä siitä mitään
ota mun keho koska mä en
en enää tunne sitä yhtään
ota mut ja vie jonnekin jossa
ei oo kylmä

vankilassa

pienessä pimeässä huoneessa

mut ikkunasta hohkaa punaista

kuva vääristyy enkä tajuu sitä

kattolautojen välistä valuu kuolaa

lamppu tippuu katosta ja kolahtaa

pientä miestä päähän ja satuttaa

nurkassa loistaa kissansilmiä

sängyllä makaa hahmo jonka

pitkän miettimisen jälkeen tajuan

olevan minä itse ja nykyisyyteni

pelkään sitä enemmän kuin

itseäni

hakkaan lukittua ovea

olen kuin vankilassa

humalassa

olin ehkä pienen hetken humalassa

kun kyyneleet lepäsivät poskillani

ja ne valuivat alas, alas, alas, alas

hukutaan yhdessä

anna mun hukkua

läpinäkyvä olla

tunteeton ja turha

juhlapyhä

yksinäiset
ovat yksinäisimpiä
noina tyhminä juhlapyhinä

painovirhe

mä olen painovirhe hesarissa
121 kilometriä itään täältä
missä on kylmä ja väsymys
railo jäässä tai kallion päällä

mä olen mä

ajatukseni mun

haluaisin että ulkona olisi pimeämpää
koska silloin ajatukseni eivät
erottuisi maisemasta

tahdon

ei siinä oo yhtään mitään väärää
rakastua rakkauteen, sinuun ja
pantata sydämensä toisen takia
vaikka se toinen on jotain muuta
kuin tää yhteiskunta suvaitsee

tahdon
(sinut)

tuhat kadonnutta

yksin kuin uljas susi
joka kipeillä jaloillaan
nyt vaeltaa ja katoaa
yöhön mustaan ja niin
se ei ulvo, ei äännähdä
vain potee ahdistustaan
joka tassuista korvanpäihin
sen koko kropan valtaa
se kuulee äänet ystävien
niiden entisten, ei havahda

ei halua muistaa sitä
laumaa kadonneiden

sielujen

ilman sua, ilman ketään

oot ihan siinä vieressä
mut tuntuu ettet oo lähellä
sun ajatukset muualla
enkä mä sua voi omistaa
en saa edes suudella
sattuu enkä pysty hengittää

kai mut on tuomittu elämään
ilman sua, ilman ketään

menetys

ja niin mä mokasin
sust liikaa iloitsin
pian kaiken menetin

unelmia

joskus jotain hyvää

joka saa mut hymyilemää

ku saa toteuttaa itteää

eikä kukaa teist estä

nyt ei oo aikaa itkeä

mun täytyy nyt lähteä

eikä takas palata enää

anna mun lentää

koti

niin synkät maisemat

traumoja täynnä muistot

ja se katkeruus kuin

puusta lehdet pudonneet

nuo kaksi kipeää

läsnä muttei kuitenkaan

kiintymyssuhteita kasvattaa

enkä vieläkään

ole varma

onko tää mun

koti

sinun sylisi

sinun sylisi on 

ainut paikka jonne

haluaisin kadota

yksinäisyys

mä tunnen hiekan

mun tossujen alla

aistin meren jossain

kilometrin säteel

ja mä huomaan kaiken

ihan liian hyvin

yhtä hyvin kuin

tän yksinäisyyden

joka satuttaa enemmän

kuin mikään muu

elämäni nainen

tulet kohti

katsot silmiin

et tervehdi

enkä minäkään

olet kuitenkin

lähempänä kuin

koskaan

viha

se mitä sä teit mulle

on ehkä anteeksiantamatonta

enkä mä tunne mun arvoa

koska nyt roikun sun kaulassa

mut en mä voi unohtaa

joskus mä vihaan sua

vihaan sitä mitä teit

vihaan niitä muistoja

ja vihaan tätä vihaa

kunnes taas anteeksi annan

paineen alla

ruusuilla tanssimista

tanssia yli taivaiden

kauneudesta riemuiten

olen niin yksinäinen

paniikki

kuviot bussin penkeissä
lyhtypylväät ikkunassa
paperipussi mun vieressä
ajovalot horisontissa
sokaisevat mut

ja unohdan

tukahdutettu

minä olen

palanut loppuun

sammunut kuin

pieni liekki

minut on

tukahdutettu

minä olen

väsynyt

haluan tuntea

hyppää jääkylmään veteen

koristaa ranteet terävällä

juoksee kunnes jalat ei kanna

huutaa, puree, riuhtoo

kaikki vain jotta tuntisi jotain

pois ulottuviltani

arkisessa rytmissä

valuvat asiat

sormien läpi

kuin elämä

valuisi pois

ulottuviltani

rakastan

kun pilvipeite repeilee

ja valo lämmittää kasvoja

sulattaa jään sydämestä

minä rakastan sinua

enemmän kuin

mitään edellä mainituista

sattuu

repii hermoradat kahtia

säikeet lihanuijalla murskaa

lyö kasvoihin, hakkaa vatsaan

kovimmankin itkemään saa

enkä osaa päättää

oletko se sinä

vai tämä kipu

katoavaista

on niin katoavaista kuin
ohi vilisevät maisemat
ja tänä yönä
en voisi olla surullisempi

moottoritien äänet

mädäntyneet korret
multaisella pellolla
ja kaukaa kaikuvat
moottoritien äänet
häiritsevät minua

talvi

veden pinnalla on
paperinohut jää
joka ei kannattele
edes muurahaisia
mutta se ei ole ongelma
koska eihän niitä ole
talvisin

olen kuin...

olen kuin nuupahtanut kukka

musta seinä barokkitapettini alla

kaatunut kynsilakka

olen kuin migreeni päässäsi

pikkupakkanen aamuyöstä

heijastus omasta peilistäni

sirpaleita

lasipurkki rikkoutuu lattialle

kerään sirpaleita kuin

keräisin itseäni

vain sinun sylissäsi

tunnen jotain

ja sinäkään

et minua halua

heijastus

katson näyteikkunaa

lasin heijastusta

ja vertaan itseäni

niihin nukkeihin

jotka ovat oikeastaan rumia

ja silti

haluaisin olla

kuten ne

kahleet

miten voisin koskaan

kokea vapautta

kun minut on

kahlittu elämään

lepositeissä

sydän hakkaa

tankkiarmeija mua saavuttaa

kauniisti mut romuttaa

äiti, se mut viel tappaa

haamut päässäni kilpaa huutaa

ja mä huudan viel kovempaa

mitä ikinä sä sanotkaan

sua ei usko kukaan

kun maailma kääntyy vastaan

vaihtoehtoi ei enää ookkaan

tänään on aika luovuttaa

valoa

mä pelkään niit voimii

jotka ohjailee mun maailmaa

jotka mua pakottaa

pakottaa täs elämäs vajoamaa

niinki alas ku tähän paskaan

missä mä nyt kahlaan

ja mä en anna sen enää hengittää

tosin mä en oo tekoo niin vahvaa

et pystyisin sitä estämää

se vie mut mukanaan

mut mä lupasin yrittää

viimeseen asti taistoa ylläpitää

välil tekis mieli vaan

hakkaa rintakehää ja huutaa

"kai mä luovuttaa saan"

mut ei helvetti sitä en tee

mun elämän mä uudestaan kasaan

palasista kokoon liimaan

verisiä kyyneleitä vuodatan

mut pikkuhiljaa

mä nään valoa

hiekka

tahtoisin olla kuin

hiekanjyvä autiomaassa

ympärilläni miljoonia

kaltaisiani

enkä olisi yksin

kilpajuoksua

aina sinulla on joku

joka menee minun edelleni

elämän kilpajuoksussa

ja voittaa minut

puskee pientareelle

tallaa kämmenelle

jotta en olisi yhtä arvokas kuin muut

ruusuja runotytön hameella

vehnäpellolla kultaisella

konttaa pienoinen ja

mustat kyyneljuovat poskilla

korsi metsämansikoita suussa

ruusuja runotytön hameella

polttavalla asfaltilla

itku muuttuu hysteriaksi ja

suukko kuolemalta

"rakastaa, ei rakasta"

ruusuja runotytön hameella